Olen nyt kaksi viikkoa yrittänyt saada uutta asuntoani järjestykseen. Kaikki on vieläkin niin sekaisin, että melkein itkettää. Olen ollut koko ajan olevinaan liian kiireinen tai sitten vain niin väsynyt tai tarmoton, että olen järjestelypuuhien sijasta lösähtänyt tietokoneen tai kirjan ääreen.

Olen viime aikoina taas pyöritellyt eroon liittyviä asioita mielessäni. Ehkä tämä muuttotouhu on nostanut ne pintaan. Yhtenä päivänä kuin salamana kirkkaalta taivaalta päähäni tuli ajatus, että olen menettänyt Jarmon. Niin, oliko tuossa nyt mitään uutta? Jotenkin vain tuntui, että yhtä äkkiä tiedostin asian jotenkin uudella tavalla. Menettänyt. Kokonaan. Sama kuin hän olisi kuollut. Minulle hän kai sitä onkin. Olisin halunnut itkeä. En itkenyt.

Tapasin uudestaan miehen, jonka kerroin tavanneeni baarissa muutama viikko sitten ja totesin, että olemme liian erilaisia ihmisiä. En tiedä, onko tuo riittävä perustelu olla tapaamatta enää. Pitäisikö antaa tilaisuus? En vain jaksaisi. Uuteen ihmiseen tutustuminen tuntuu muutenkin liian suurelta ponnistukselta. Miksi edes tapailen ketään, kun en uutta suhdetta halua? Joskus kuitenkin tuntuisi mukavalta viettää aikaa jonkun kanssa.

Tästä seurasi toinen oivallus joka myös iski yllättäen, keskellä työpäivää. Tajusin, etten koskaan tule löytämään miestä, joka olisi minulle samalla tavalla täydellinen, kuin Jarmo. En usko ajatukseen, että jokaiselle on olemassa Se Oikea, mutta tiedän, ettei niitä itselleen sopivia tule elämänsä aikana tapaamaan kovin monta. Minulle annettiin tilaisuuteni, minä mokasin sen jollain tavalla, koska en riittänyt. Minun tilaisuuteni on nyt käytetty ja vaihtoehdot ovat joko tyytyä vähempään tai olla yksin (tai odottaa ihmettä).

Tavatessani tämän miehen en voinut olla muistamatta, miten helppoa Jarmon kanssa oli olla alusta asti. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä (en usko siihenkään), mutta miten luontevaa ja mutkatonta kaikki oli. Jarmo oli ihminen, jonka seurassa pidin itsestäni. Tunsin, ettei minun tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin olen. Hänessä oli kaikki ne puolet, joita miehessä arvostan. Toivon etten koskaan olisi tavannut häntä. Silloin voisin tyytyä nyt vähempään.