Ihanaa. Tuli kutsu työpaikan pikkujouluihin. Ja kutsu on avec. Miksi hemmetissä se kutsu on avec juuri tänä vuonna? Miksi se ei ollut avec viime tai toissa vuonna? Miksi työpaikan pikkujouluihin edes kutsutaan aveceja? Sinkkujen kiusaksiko?

Muutenkin joulunalus aika on sitä aikaa, kun vuosi sitten alkoi tuntua, ettei parisuhteessani kaikki ole niin kuin pitäisi. Kaikella jouluhössötyksellä on muutenkin niin ikävä kaiku, että jo sana pikkujoulu karmii. Luulen, että ne bileet jäävät väliin. Pelkään, etten yksinkertaisesti kestä kaikkia niitä pariskuntia ympärilläni. Ja kun kaikki tasan tarkkaan tietävät totuuden: "Tuolla ei ollut KETÄÄN ketä tuoda tänne...". Tiedän, että jos kieltäydyn, joudun selittelemään ja perustelemaan ja kestämään ehkä esimieheni loukkaantumisenkin. Se on silti pienempi paha.

Nykyään pystyn sanomaan olevani sinkku ilman suurempia tuskia. Minun ei ole vaikea myöskään kertoa ennestään tuntemattomalle ihmiselle, että olen vastoittain eronnut. Tällä hetkellä minua vaivaa tilanteessani eniten se, että uskon suuren osan ainakin perheellisistä ihmisistä pitävän minua säälittävänä tapauksena. "Tuokaan ei saanut pidettyä miestä itsellään, eikä saa uuttakaan."

Tunne siitä, että otsassani on eronneen leima, tulee nykyään yhä harvemmin. Nyt jouduin vuosien jälkeen viemään auton itse katsastettavaksi. Kaikki muut asiakkaat, jotka samaan aikaan sattuivat, olivat miehiä. Silloin tuli taas se tunne. Sama kuin olisin pidellyt kylttiä jossa lukee: "Kyllä, olen säälittävä yksilö, jolla EI OLE MIESTÄ, joka toisi auton tänne". Tiedän, että kukaan tuskin kiinnitti minuun mitään huomiota, mutta päähänsä iskostuneista ajatuksista on vain niin vaikea päästä eroon.

Kun yksin eläminen juuri tällä hetkellä ei ole itselleni suurikaan ongelma, miksi minua niin kovasti vaivaa se, mitä muut mahdollisesti ajattelevat?