En ole itkenyt pitkään aikaan. Vielä pitempään aikaan en ole itkenyt suoranaista ikävääni ex-miestäni kohtaan. Toissailtana kuitenkin jokin pato murtui. Tämä mies, jota kerroin tavanneeni pari kertaa (nimeän hänet vaikka Santuksi), laittoi viestiä ja kyseli, haluanko tavata vielä. Olin kuulemma viimeksi ollut jotenkin etäinen. Niin, minä olen. Eikö se ole tässä vaiheessa ihan normaalia? Ottaa varmasti paljon aikaa, ennen kuin voin luottaa taas keneenkään. Pari tekstaria vaihdettuamme minulle tuli vain niin valtava ikävä Jarmoa, olisin vain halunnut että se tuttu ja turvallinen mies olisi ollut siinä vieressä, eikä minun koskaan enää tarvitsisi opetella olemista uuden ihmisen kanssa.

Santun kanssa kaikki jäi vähän auki. Eilisillasta oli jotain puhetta, mutta en ottanut yhteyttä. Kun punnitsin illanviettoni vaihtoehtoja jotka olivat a) ottaa pari lasia viiniä, kuunnella hyvää musiikkia, katsoa yksi DVD ja painua peiton alle tai b) tavata Santtu ja yrittää olla hauska ja kiinnostava ja nätti ja kiva ja vaikka mitä, niin ensin mainittu vaihtoehto voitti. Me olemme lisäksi kuin yö ja päivä (ja minä taidan olla se yö).

Tänään kohotin itsetuntoani taistelemalla talvirenkaat autoon omin voimin ja palkitsin itseni siitä hyvästä pizzalla. Törmäsin siinä sattumalta tähän toiseen uuden elämäni miestuttavuuteen, siihen varattuun tapaukseen (olkoon hän Juha). Jutustelimme hetken ihan niitä näitä. Tämän miehen seurassa puolestaan viihdyn loistavasti. Minulle ei tule sitä tunnetta, että pitäisi yrittää olla jotain. Se saattaa johtua myös siitä, ettei hänen kanssaan ole sen enempää mitään menetettävää kuin saavutettavaakaan. Jos toissailtana Santun kanssa viestiteltyäni itkin, niin nyt Juhan tapaamisen jälkeen hymyilin, vaikka hän on se kielletty hedelmä, jota en tule saamaan.

Että näin. En tiedä edelleenkään, mitä haluan tai miten minun tulisi toimia. Edessä on pari viikkoa aika tiivistä työntekoa. Keskityn nyt siihen. Elämäni ei kaipaa yhtään lisää stressitekijöitä, ainakaan miesten muodossa.