Muutaman päivän päästä erosta tulee kuluneeksi kymmenen kuukautta. Oudointa on ehkä se, että tuntuu, kuin yhteisestä elämästä olisi ikuisuus. Se tuntuu vain kaukaiselta muistolta vuosien takaa. Miten kaikki on käynyt näin äkkiä?

Nykyään kaipaan Jarmoa enää hyvin harvoin. Mutta haavat, jotka hän itsetuntooni jätti, eivät vain parane. Yhä lähes joka päivä pohdin riittämättömyyttäni ja epäonnistumistani. Olen myös välillä niin valtavan vihainen ex-miehelleni. Kaikkein sietämättömimmältä tällä hetkellä tuntuu se, että minä jouduin laittamaan sanatkin erosta hänen suuhunsa. Hän ei olisi koskaan saanut sanottua enempää kuin "en tiedä", jos minä en olisi kysynyt kymmentä kertaa ja pakottanut lopulta vastaamaan kyllä tai ei.

Miten niin tutuksi tullut ihminen voi nyt tuntua niin vieraalta? Toivoisin vain pääseväni tästä vihasta yli, sillä se on välillä melkein sietämättömän voimakasta. Panen pettymykseni takia myös viattomat ihmiset kärsimään. Jos joku osoittaa kiinnostusta minua kohtaan, kuittaan sen jollain hyvin katkeralla kommentilla, joka viittaa koko vastakkaisen sukupuolen kelvottomuuteen. Miten kukaan sellaista jaksaa pidemmän päälle?

Yritän sanoa itselleni, etten todellakaan ole maailman ainoa jätetty ihminen, en ainoa, joka on saanut kärsiä. Mutta se on silti niin sietämätöntä. Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut rakennettua elämäni uudestaan ja vain itseäni varten, mutta sen vaikeampaa minun on siihen enää ketään päästää. Tunnen itseni yhä harvemmin yksinäiseksi. Viihdyn kahdestaan itseni kanssa. Kun vain pääsisin yli tästä vihasta...

Mitä jouluun tulee, olen alkanut hyväksyä ajatuksen siitäkin. Sehän on vain yksi viikonloppu muiden joukossa, ei minun tarvitse sitä mitenkään noteerata. Jos olen pärjännyt kaikki nämä kymmenen kuukautta, pärjään kyllä senkin yhden viikonlopun yksikseni.