Äsken pihalla tupakalla ollessani mieleeni iski taas kerran ajatus: Miten hitossa tässä näin kävi? Vuosi sitten minulla oli vielä mies ja oikea koti, jossa valmistelimme yhteistä joulua... Ja nyt olen tässä, seison yksin pihalla, en tunne naapureitani enkä oikein koko kaupungin tätä laitaa ollenkaan. Asunnossani ei ole joulusta häivähdystäkään. Ajatus ei edes tehnyt minua surulliseksi, olin vaan taas niin ihmeissäni.

Juttelin pari viikkoa sitten yhden tuoreen tuttavan kanssa. Hänkin on eronnut, jo kymmenen vuotta sitten. Hän sanoi minulle, kuin maailman itsestään selvimpänä asiana seuraavaa: "Elämässäsi ei ole muita kuin sinä, sen varaan sinun pitää kaikki rakentaa, ei koskaan kenenkään muun!". Tämä nainen on eronsa jälkeen hankkinut lapsenkin. "Ajattelin, että enhän minä tarvitse siihen miestä kuin kerran." Ihailin suunnattomasti hänen asennettaan. Kunpa pystyisin suhtautumaan tähän kaikkeen samalla tavalla.

Hän oli myös sitä mieltä, että jatkuva kyynisyyteni ja liioiteltu itsesäälini johtuu kolmenkympin kriisistä. Hän sanoi tunnistavansa kaiken tuon itsestään muutaman vuoden takaa. Kuulemma noin kolmevitosena helpottaa. Jipii, pari vuotta enää...