Tänä päivänä vuosi sitten kuulin ne kohtalokkaat sanat: "Parempi, että muutat pois". Monta kertaa bloggauksissani olen viitannut siihen, että vuosi erosta olisi jonkinlainen virstanpylväs, jonka saavutettuani olisin päässyt pahimman yli. Tai ainakin käynyt läpi kaikki vuodenkiertoon kuuluvat tapahtumat.

Kun tarkastelen kulunutta vuotta, olen sitä mieltä, että pärjäsin kuitenkin ihan hyvin. Olen lukenut kirjoituksia eron alkuajoilta ja on suorastaan kammottavaa, miten pahalta minusta silloin tuntui. Kuitenkin pystyin hoitamaan työni, näyttelemään reipasta, enkä seonnut päästäni, vaikka välillä siltä tuntui. Tämän blogin kirjoittaminen ja teidän kommenttinne ovat auttaneet minua suuresti pysymään pinnalla.

Kaksi ensimmäistä kuukautta olivat pahimmat. Niihin mahtui niin paljon tuskaa ja itkua, etten voinut kuvitella sopivan koko elämään. Sen jälkeen kaikkein pahin helpotti. Puoli vuotta meni siihen, kun pystyin edes kuvittelemaan koskevani yhteenkään mieheen. Mutta pikkuhiljaa sieltä vain on noustu. Vielä jouluaaton aattona itkin katkerasti menetettyä elämääni (en niinkään enää menetettyä miestäni).

Vuosi on kulunut, onko pahin nyt ohi? Kyllä on. Joulusta selviäminen kruunasi sen. Ajattelen niin, että olen päässyt erosta täysin yli sitten, kun voin kuvitella kohtaavani Jarmon kadulla ja sanovani hänelle vilpittömästi: "Hei, kiva nähdä sinua! Mitä sinulle kuuluu?". Nyt tuntuu, että noin voisi tapahtua ehkä 20 vuoden päästä. Viha, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen tunne ei ole mennyt ohi vieläkään.

Mietin edelleen suhdettamme ja eroomme johtaneita asioita. Ja pystyn miettimään niitä yhä vähemmällä katkeruudella. Alan myös ymmärtää niitä jatkuvasti paremmin. Silti yhäkin toivon, että jonakin päivänä vielä saisin kaipaamani vastaukset. Vaikka mitä se enää auttaisi? Ehkä parempi näin. Tässä tapauksessa tieto kai vain lisäisi tuskaa. En tiedä mitä Jarmolle kuuluu nykyään. Enkä haluakaan tietää, toistaiseksi. Olen tavannut hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan ohi mennen, mutta enempää minä kuin hekään ei olla otettu Jarmoa puheeksi. Tilanteet ovat olleet aina vaivautuneita.

Palatakseni tämän hetkiseen elämääni. Kerroin viimeksi tästä hairahduksestani varatun miehen kanssa, joka johti surullisiin seurauksiin. Kaikista neuvoistanne huolimatta olen tavannut tätä miestä (olkoon hän tässä vaikka Mikko). Tiedän, että tulin hänen elämässään sellaiseen saumaan, että se olisi voinut olla, jos nyt ei kuka tahansa muu, niin ainakin moni muukin, sitä ei tarvitse kenenkään minulle kertoa. Pitkä ja viime vuosina onneton avioliitto takana. Olenko laastari, sitä en tiedä. Saatan ollakin. Tosin Rouva Ex ehti vielä muuttaa mielensä ja olisi ottanut Mikon takaisin, mutta tämä ei sitä enää halunnut.

Vaikka tiedän, ettei tässä ole otollinen pohja uuden ihmissuhteen aloittamiselle, on olemassa muutama tosiasia, joka saa minut tapailemaan häntä. Ensinnäkin hän on ensimmäinen, jonka kanssa mikään on tuntunut miltään eron jälkeen. Minulla on ollut jonkinlaista säätöä noin puolenkymmenen miehen kanssa ja pari heistä olisi ollut periaatteessa ihan otollisia tapauksia, mutta... Ei vaan tuntunut yhtään miltään. Mikon kanssa tuntuu. Toiseksi olemme puhuneet. Puhuneet kuukauden aikana enemmän henkilökohtaisista asioista, tunteista ja meistä kuin Jarmon kanssa vajaassa kahdeksassa vuodessa. Enkä liioittele yhtään!

Joka tapauksessa mitään valoja ei ole vannottu, tiedostamme molemmat sen tosiasian, että asioiden on nyt annettava edetä vain rauhassa. En tiedä, mitä tästä tulee, tuleeko mitään, mutta ei ole kiire mihinkään. Olen varautunut, mutten jaksa pelätä. Olen jonkinmoisen tien kulkenut ja kasvanut ihmisenä. Olen tipahtanut korkealta ja vannonut, etten aio toista kertaa tipahtaa, etten kestäisi sitä. Mutta kestinhän jo kerran ja vahvistuin siitä.

Entä miten käy blogini? Koen varmasti tarvetta kirjoittaa jatkossakin, mutta jos elämääni tulee toinen ihminen, en tiedä haluanko puida häneen liittyviä asioita julkisesti, mutta hänen selkänsä takana. Toisaalta Mikon myötä olen pohtinut myös mennyttä suhdettani hyvin paljon ja minulle on herännyt uusia ajatuksia myös siitä. Niitä haluan varmasti jatkossa purkaa, sillä eroani ei ole vielä käsitelty loppuun, haluan edelleen löytää vastauksia ja syitä siihen. Joka tapauksessa aion jakaa kuulumisiani täällä edelleen, ainakin silloin tällöin. Ja ehdottomasti haluan kuulla myös teidän uskollisten kommentoijieni kuulumisia tulevaisuudessa.