Reilu vuosi sitten, 24.3.2011, olen kirjoittanut seuraavan lauseen: "Minä tiedän, ettei minusta voi tulla onnellista, ennen kuin keksin, mitä uudessa elämässäni niiden yhteisten hetkien tilalle voi tulla". Silloin jokainen asia, paikka ja tilanne toi mieleeni muistoja Jarmosta ja yhteisistä hetkistämme. Kaikkiin muistoihin tuntui liittyvän vain se yksi mies.

Kevään tultua olen aloittanut taas lenkkeilyn. Hölkkäsin yhtä tuttua reittiä ja minulle tuli valtava ikävä viime kesää. Tästä minä pyöräilin yhtenä toukokuisena iltana. Olisipa äkkiä taas kesä. Silloin tajusin, että muistoistani on lopultakin alkanut tulla omiani. Muistelen asioita, joita olen tehnyt ilman Jarmoa ja olen niistä onnellinen. Olen lopultakin saanut kerrytettyä muistojen pankkiin jotain omaa ja pikkuhiljaa ne Jarmon kanssa yhteiset muistot hautautuvat yhä syvemmälle. Olen iloinen, että lähes väkisin hankin omia kokemuksia niistäkin paikoista ja asioista, jotka tekivät silloin niin kipeää. Nyt ne ovat MINUN muistojani, eivät meidän.

Mutta paljon on vielä edessäkin. Nyt Mikon kanssa ollessani vanhat muistot nostavat taas hanakasti päätään. Vuodessa opin olemaan melko hyvin yksin, totuin tekemään asioita yksin. Nyt kun taas teen niitä toisen kanssa, vanhat asiat tulevat mieleen. Se, kun edellisen kerran tein jotain toisen kanssa. Katselin taas niitä vanhoja lomakuvia. Ne satuttavat minua ihan kamalasti vieläkin! En edes ymmärrä miksi. Kesän tuleminen nostaa taas tunteet pintaan. Kai minun täytyy nyt vain alkaa taas kerryttää niitä muistoja, nyt uuden mieheni kanssa. Ehkä ne vanhat siitä lopulta haalistuvat.