Blogini tuntuu jääneen jotenkin tyngäksi, joten päätin kertoa vielä kuulumisiani. Toisaalta en tiedä, päättyykö tämä vielä tähänkään.

Asiat Mikon kanssa etenivät niin, että menimme viime vuoden lopulla kihloihin. Minulla on kuitenkin yhä oma asunto. Valehtelisin, jos väittäisin, että on ollut helppoa. Epäröin vieläkin hyvin monia asioita. Mutta ei niistä sen enempää.

Olen pohtinut yhä paljon eroani ja sitä, miten se on minuun vaikuttanut. Edelleen olen sitä mieltä, että selviydyin siitä melko kiitettävästi. Koen sen myös olleen kasvattava kokemus ja tehneen minusta vahvemman kohtaamaan mahdollisia muita tulevia koitoksia elämässäni.

Toisaalta ero on kuitenkin jättänyt minuun syvät jäljet. En usko enää koskaan voivani luottaa täysin toiseen ihmiseen tai tämän rakkauteen. Minussa oli jotain vikaa, kun en kelvannut edelliselle, miksi kelpaisin seuraavalle? Nämä ajatukset saavat minut välillä yrittämään ihan liikaa olla hyvä ihminen, välillä taas aiheuttavat tunteen, että olisi parasta vain luovuttaa, ei mistään tule mitään kuitenkaan. Yritän suojata koko ajan selustaani (esimerkiksi säilyttämällä oman asunnon) ja varautua jatkuvasti pahimpaan, etten taas tippuisi niin korkealta.

Näin pari kuukautta sitten Jarmon. Hän ei huomannut minua, oli juuri kaupan kassalla lähdössä, kun tulin samaan liikkeeseen. Lohdutuksekseni huomasin, ettei se aiheuttanut minussa mitään tunteita. Hän näytti ihan samalta, takkikin oli sama, hiustyyli, kaikki. En tuntenut mitään kaipauksen pistoa sydämessäni.

Ottaen huomioon, miten monet ihmiset eroavat elämänsä aikana, on vahän kummallista, miksi minä tunnen edelleenkin epäonnistuneeni niin pahasti. En voi uskoa olevani koskaan kenenkään rakkauden arvoinen. "Rakastan sinua, sellaisena kuin olet" Mikko sanoo usein. Sekin saa minut vain ajattelemaan niitä vikojani, joista huolimatta hän väittää minua rakastavansa. Tiedän, etten voi olla täydellinen, kukaan ei ole, mutta en voi silti kestää omaa epätäydellisyyttäni. Tai ainakaan sitä, että joku toinen joutuu siitä kärsimään.

Haluan kuitenkin edelleen yrittää ja uskoa, että jonain päivänä olen edes jollakin tavalla sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Että uskallan antaa toiselle mahdollisuuden "ujuttautua elämääni", kuten Mikko joskus pyysi. Että osaan ottaa kokemani eron pelkästään kasvattavana kokemuksena ja voimavarana. Iloita menneistä vuosista sen sijaan, että pitäisin niitä hukkaan heitettynä elämänä.

Tuli mieleeni eräs tapaus entisestä elämästäni. Jo seurustelumme alkuaikoina Jarmo jutteli usein varsin tuttavallisesti erään naisen kanssa, johon silloin tällöin törmäsi. Asiassa ei mielestäni ollut mitään epäilyttävää, mutta uteliaisuuttani kysyin, mistä hän tämän tuntee. Oli kuulemma jokin tuttavan tuttava, ei hän edes naisen nimeä tiennyt. Kuitenkin he aina juttelivat kuin vanhat tutut. Tietysti aloin epäillä, että tämä nainen on kiinnostunut miehestäni ja yrittää ehkä iskeä tätä (tietenkin näin päin, sillä eihän sitä omastaan mitään pahaa voisi uskoa).

Kului vuosia, kun eräs tuttavani sitten tuli kertomaan tämän naisen sanoneen, että hänellä on ollut suhde Jarmon kanssa. Tietysti kysyin tätä Jarmolta, vaikken asiaa uskonutkaan. Ei tietenkään ollut, ei hän voinut käsittää, mistä moiset puheet olivat peräisin. Asia ei jättänyt minua rauhaan ja tilanne kärjistyi siihen, että kysyin asiaa suoraan tältä naiselta. Tilanne oli yksi elämäni nöyryyttävimpiä. Kävi ilmi, että kyllä, se oli totta, mutta kaikki oli tapahtunut ennen kuin me Jarmon kanssa olimme edes tavanneet. Jarmo ei vaan ollut halunnut paljastaa asiaa minulle. Jos hän olisi heti alussa kertonut, mistä tämän naisen tunsi, olisi säästytty paljolta.
 
Mitään pahaa ei siis ollut tapahtunut. Tai oli paljonkin. Sinä valehtelit minulle. Tämä asia romahdutti luottamukseni mieheen kerralla. Valehtelit. Oliko se ainoa kerta, vai oliko niitä muitakin? Jarmo reagoi tutulla tavallaan: loukkaantui, poistui paikalta, eikä asiaa koskaan puhuttu selväksi. Tämä tapahtui loppusyksystä 2010, kun seuraavan vuoden alussa erosimme. Jälkeenpäin olenkin ajatellut, että siitä jo hyvää alamäkeä mennyt suhde lähti lopulliseen, jyrkkään laskuunsa.
 
Miksi tämä asia nousi mieleeni lähes kahden vuoden jälkeen? Sattui Mikon kanssa tapaus, jossa olimme sopineet erään asian, mutta hän ei pitänyt siitä omaa osuuttaan. Juttu oli pieni, ihan mitätön, mutta sai minussa aikaan valtavan raivon. Sinä petit luottamukseni! Tässä tapauksessa asia kuitenkin, Mikolle ominaiseen tapaan, keskusteltiin perin pohjin, eikä se paina minua enää.
 
Mietin kuitenkin, että jos vielä vuosien jälkeen toisesta voi paljastua piirre, jota ei voinut uskoa hänessä olevankaan, miten voi rakentaa luottamusta ihmiseen, jonka on tuntenut vain muutaman kuukauden? Miten yleensäkään rakentaa luottamusta keneenkään, koskaan?

Muutama kuukausi on edellisestä bloggauksesta vierähtänyt. Kuitenkin tuntuu, ettei tämän blogin hautaamisen aika ole tullut vielä.

Kesä on ollut... odottamaton. En olisi uskonut eläväni tällaista tunteiden kirjoa sen jälkeen, kun olin päässyt erosta hatarasti jaloilleni. Tuntuu siltä, että aloin heti eropäätöksen tultua silloin yli 1,5 vuotta sitten kasata järjestelmällisesti elämäni palasia ja rakentaa niistä ihan omaa elämää, jota ei kukaan sotke. Ja nyt tuntuu, että yksi ihminen tuli ja ravisteli koko elämäni sisällön sikin sokin.

Olemme viettäneet Mikon kanssa paljon aikaa yhdessä. Olen kokenut hänen kanssaan mielettömän ihania hetkiä. Toisaalta olen riidellyt riitoja, jollaisia en tiennyt edes osaavani riidellä. Tunteita on paljon, puolin ja toisin, ja ne ryöpsähtelevät esiin niin hyvässä kuin pahassakin. En ole kertaakaan epäillyt, löytäisinkö jonkun paremman. Mutta todella usein olen miettinyt, voinko ihan oikeasti jakaa tämän oman elämäni, jonka niin hartaudella rakensin, kenenkään kanssa.

Ongelmia on aiheuttanut ensinnäkin minun varovaisuuteni. Mikko ei voi käsittää, miksi minulle on ollut vaikeaa puhua tunteistani tai heittäytyä suhteeseen täysillä. Toinen näkemysero on minun erakkomaisuuteni. Olen aina viihtynyt yksin ja ainakin tässä vaiheessa suhdetta kaipaan vielä omaakin aikaa omassa kotonani. Lisäksi minulle on ollut hyvin vaikeaa suhtautua Mikon lapsiin, vaikka kaikki on heidän kanssaan mennyt oikein hyvin.

Eron myötä ihminen joutuu kasvattamaan jonkinlaisen itsekkyyden selvitäkseen. Minulle se ainakin oli ainoa keino. Kun toinen ihminen lähtee siitä rinnalta, on opittava pärjäämään yksin, elämän keskipisteessä on vain MINÄ, jonka täytyy yrittää jollain tavalla selvitä. Kun joutuu tekemään asioita ja päätöksiä itse, tulee myös hyvin tarkaksi siitä, että saa niistä kaiken ansaitsemansa hyödyn itse. Nyt olen sen tosiasian edessä, että minun on ymmärrettävä parisuhteen olevan myös luopumista. En voi vain ammentaa kaikkia hyviä puolia sinkku- ja parisuhde-elämästä. Jostain on myös luovuttava toisen vuoksi. Puntariin on nyt pantava se, mitä saa ja se, mistä joutuu luopumaan ja katsottava, kumpi vaakakuppi painaa enemmän.

Reilu vuosi sitten, 24.3.2011, olen kirjoittanut seuraavan lauseen: "Minä tiedän, ettei minusta voi tulla onnellista, ennen kuin keksin, mitä uudessa elämässäni niiden yhteisten hetkien tilalle voi tulla". Silloin jokainen asia, paikka ja tilanne toi mieleeni muistoja Jarmosta ja yhteisistä hetkistämme. Kaikkiin muistoihin tuntui liittyvän vain se yksi mies.

Kevään tultua olen aloittanut taas lenkkeilyn. Hölkkäsin yhtä tuttua reittiä ja minulle tuli valtava ikävä viime kesää. Tästä minä pyöräilin yhtenä toukokuisena iltana. Olisipa äkkiä taas kesä. Silloin tajusin, että muistoistani on lopultakin alkanut tulla omiani. Muistelen asioita, joita olen tehnyt ilman Jarmoa ja olen niistä onnellinen. Olen lopultakin saanut kerrytettyä muistojen pankkiin jotain omaa ja pikkuhiljaa ne Jarmon kanssa yhteiset muistot hautautuvat yhä syvemmälle. Olen iloinen, että lähes väkisin hankin omia kokemuksia niistäkin paikoista ja asioista, jotka tekivät silloin niin kipeää. Nyt ne ovat MINUN muistojani, eivät meidän.

Mutta paljon on vielä edessäkin. Nyt Mikon kanssa ollessani vanhat muistot nostavat taas hanakasti päätään. Vuodessa opin olemaan melko hyvin yksin, totuin tekemään asioita yksin. Nyt kun taas teen niitä toisen kanssa, vanhat asiat tulevat mieleen. Se, kun edellisen kerran tein jotain toisen kanssa. Katselin taas niitä vanhoja lomakuvia. Ne satuttavat minua ihan kamalasti vieläkin! En edes ymmärrä miksi. Kesän tuleminen nostaa taas tunteet pintaan. Kai minun täytyy nyt vain alkaa taas kerryttää niitä muistoja, nyt uuden mieheni kanssa. Ehkä ne vanhat siitä lopulta haalistuvat.

Nyt sain sitten kiertoteiden kautta kuulla, että Jarmolla on uusi nainen. Ollut jo ainakin syyskuussa, en tiedä miten kauan sitä ennen. Ja voi hemmetti, miten kovasti se kirpaisee! Olen todella vihainen itselleni, että annan tuon tiedon vaikuttaa millään tavalla. Mitä merkitystä sillä enää on? Mutta tietenkin herää taas kysymyksiä kysymysten perään. Oliko tämä nainen kuvioissa jo ennen eroamme? Siitäkö kaikki johtuikin? Mitä hänessä on sellaista, mitä minussa ei ollut? Siitä olen iloinen, etten kuullut tätä aikaisemmin, se olisi sattunut vielä paljon kovemmin.

Oma elämäni on ollut taas melkoista vuoristorataa. Olemme kai nyt Mikon kanssa virallisesti pari. Mikon eropaperit ovat vetämässä ja Rouva Ex maksettu talosta ulos. Helppoa ei ole ollut, heidän eronsa ei ole ollut kivuton ja totuus on se, että olen siihen kuitenkin lopullinen syy. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa ihmeen vähän, vaikka syytä olisi.

Olen kuitenkin rakastunut, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tällä tavalla. Miten kauan tätä kestää, sitä en voi tietää. Enkä välitä. Tunteita on paljon, puolin ja toisin ja sen myötä on myös riidelty. Riidelty enemmän ja kovemmin kuin Jarmon kanssa koskaan. Silti en vaihtaisi takaisin sitä tasapaksua ja tunteetonta elämää, jota elin.

Miksi silti tuntuu pahalta tämä uusin tieto? Miksi silti on välillä vieläkin niin ikävä niitä yhteisiä hetkiä? Mikko sanoo, etten minä ole tainnut vielä päästä yli entisestä elämästäni. En kai olekaan. Onko siis liian aikaista uudelle suhteelle? Mutta en voi odottaa loppuelämääni, menneestä on pakko päästä pikkuhiljaa irti.