Reissut on reissailtu, juhlat juhlittu ja nyt olisi edessä paluu arkeen. Ja sikäli vähän ahdistavaan arkeen, että työrintamalla tulee olemaan jonkin aikaa melko hiljaista. Se on vähän pelottavaa, koska en tiedä, miltä tämä elämä alkaa tuntua järkevän tekemisen puutteessa. Tänään jo tuntui vähän ahdistavalta ja surulliselta, mutta turrutin pääni taas lähtemällä lenkille.

Äidin syntymäpäivät menivät ihan mukavasti. Tosin pientä surumielisyyttä en voinut välttää. Vieraista ainoastaan kaksi kysyi Jarmon poissaolosta (muut kai tiesivät tai eivät vain kysyneet), eivätkä hekään alkaneet tivata tarkemmin. Huomasin, että pystyin jo vastaamaan kysymyksiin ihan luontevasti ja suhtautumaan asiaan sen oloisesti, kuin koko ero ei paljon minua liikuttaisi. Kysyjät olivat vaivaantuneempia kuin minä.

Kun pahin suru tuntuu hitaasti mutta varmasti hellittävän, alkaa jonkinlainen omanarvontunto nostaa päätään. Olen huomannut ensinnäkin olevan nykyisin hyvin usein kamalan vihainen Jarmolle. En siksi, että hän jätti minut, vaan siksi, että hän kauan (enkä edes tiedä miten kauan) oli kanssani vain säälistä, kun ei raaskinut jättää minua. Raivostuttaa ihan suunnattomasti, että hän kuvitteli, etten pärjäisi ilman häntä. Toisaalta on myös alkanut harmittaa kaikki ne yhdessä hankitut tavarat, jotka jätin Jarmolle. Tietokone, sohva, keittiön ruokailuryhmä... Ei siksi, että mitään niistä tarvitsisin, mutta kun nyt olen vihainen, tuntuu, että olisi pitänyt nyhtää niistä edes rahaa. Ottaa jostain syystä koko ukko päähän niin paljon, että tekisi mieli mättää sitä turpaan.

Väsyttää olla vihainen, mutta parempi se, kuin surullinen. Toisaalta tämä kertoo siitä, että minulla kai on vielä valtavasti tunteita ex-miestäni kohtaan. Sitten kun pystyn suhtatumaan häneen välinpitämättömästi, voin olla tyytyväinen. Mutta siihen menee vielä aikaa.