Uutta ahdistusta elämääni tuo se, etten viihdy nykyisessä asunnossani. Tai asunto sinänsä on kiva, mutta kesän tultua alkaa oleminen tässä käydä sietämättömäksi. Pienimpiä murheita on se, että kaipaan omaa pihaa, mansikkamaata, grillikatosta ym. Suurempia murheita aiheuttavat naapurit. Naapurin teini kavereineen pärtsää mopoilla pihalla joka päivä. Asuntoni on sietämättömän kuuma jo nyt eikä ikkunaa huvita pitää auki sen metelin takia. Seinän takana taas asuu nuori henkilö, jolle tulee viikonloppuisin toistakymmentä kaveria kylään. Äänieristys talossa on huono ja musiikki pauhaa. Pihalla rampataan jatkuvasti ja ovia paiskotaan oli yö tai päivä. Kolme yötä olen nukkunut huonosti juuri tuon ovien paiskomisen takia. Olen myös alkuinnostuksessa haalinut liikaa töitä ja olen aika poikki.

Tänään lähdin retkeilyalueelle kauas keskustasta. Tarkoituksenani oli ajella paikasta toiseen ja tehdä pieniä pistopatikointeja kivoihin paikkoihin. Heti kun pääsin metsän siimekseen, kaikki väsymys ja stressi purkautui. Nojasin puunrunkoon ja itkin katkerasti koko menetettyä elämääni. Kaikki tuntuu nyt niin vaikealta ja toivottomalta. Tuskin koskaan löydän kivaa taloa ja jos löydän, niin miten selviän asuntolainasta ja kaikista taloon liittyvistä hommista? Entä jos työtilanteeni huononee? Tulevaisuus tuntuu mahdottomalta. Yritin kuitenkin nauttia patikkaretkestäni ajatellen, että tätä ei kukaan voi minulta viedä (kunnes tajusin, että voin jäädä auton alle, halvaantua ja joutua pyörätuoliin loppuiäkseni).

Päivä oli kuitenkin onnistunut. Minulla oli jopa makkaraa mukana tarkoituksena viritellä nuotio leiripaikalla kauniilla rannalla. Puukatoksessa oli valmiiksi hakattuja halkoja, mutta kun näin pölkyn päässä kirveen, tuli vastustamaton tarve kokeilla vieläkö se pysyy kädessä (viimeisestä halonhakkuusta on aikaa kymmenkunta vuotta). Pysyihän se ja upposi puuhunkin. Seuraava jännityksen paikka oli nuotion sytyttäminen. Mietin, milloin olin viimeksi tehnyt nuotion omin nokkineni. Totesin, etten milloinkaan. Aina on mukana ollut joku siinä hommassa pätevämpi henkilö. Myönnetään, että olin varannut mukaan sanomalehteä sytykkeeksi, mutta koska tämä oli taas yksi itsenäisen elämän selviytymistaistelu, vuolin puukolla sinnikkäästi sytykkeitä ja yritin niillä. Ensin näytti, etteivät mukana olevat tulitikut riitä, mutta lopulta sain aikaan pienen liekin ja kohta minulla oli komea notski.

Tuon jälkeen koin hetken niin huikaisevaa iloa, etten osaa sitä sanoin kuvailla! Luonto oli niin kaunis, oli niin rauhallista ja hiljaista. Toivoin, että voisin jäädä sinne eikä minun koskaan tarvitsisi tulla takaisin kaupunkiin. Tässä kuitenkin olen, koneen ääressä. Naapurin pojat ajaa mopolla. Menen sulkemaan ikkunan.