Blogini tuntuu jääneen jotenkin tyngäksi, joten päätin kertoa vielä kuulumisiani. Toisaalta en tiedä, päättyykö tämä vielä tähänkään.

Asiat Mikon kanssa etenivät niin, että menimme viime vuoden lopulla kihloihin. Minulla on kuitenkin yhä oma asunto. Valehtelisin, jos väittäisin, että on ollut helppoa. Epäröin vieläkin hyvin monia asioita. Mutta ei niistä sen enempää.

Olen pohtinut yhä paljon eroani ja sitä, miten se on minuun vaikuttanut. Edelleen olen sitä mieltä, että selviydyin siitä melko kiitettävästi. Koen sen myös olleen kasvattava kokemus ja tehneen minusta vahvemman kohtaamaan mahdollisia muita tulevia koitoksia elämässäni.

Toisaalta ero on kuitenkin jättänyt minuun syvät jäljet. En usko enää koskaan voivani luottaa täysin toiseen ihmiseen tai tämän rakkauteen. Minussa oli jotain vikaa, kun en kelvannut edelliselle, miksi kelpaisin seuraavalle? Nämä ajatukset saavat minut välillä yrittämään ihan liikaa olla hyvä ihminen, välillä taas aiheuttavat tunteen, että olisi parasta vain luovuttaa, ei mistään tule mitään kuitenkaan. Yritän suojata koko ajan selustaani (esimerkiksi säilyttämällä oman asunnon) ja varautua jatkuvasti pahimpaan, etten taas tippuisi niin korkealta.

Näin pari kuukautta sitten Jarmon. Hän ei huomannut minua, oli juuri kaupan kassalla lähdössä, kun tulin samaan liikkeeseen. Lohdutuksekseni huomasin, ettei se aiheuttanut minussa mitään tunteita. Hän näytti ihan samalta, takkikin oli sama, hiustyyli, kaikki. En tuntenut mitään kaipauksen pistoa sydämessäni.

Ottaen huomioon, miten monet ihmiset eroavat elämänsä aikana, on vahän kummallista, miksi minä tunnen edelleenkin epäonnistuneeni niin pahasti. En voi uskoa olevani koskaan kenenkään rakkauden arvoinen. "Rakastan sinua, sellaisena kuin olet" Mikko sanoo usein. Sekin saa minut vain ajattelemaan niitä vikojani, joista huolimatta hän väittää minua rakastavansa. Tiedän, etten voi olla täydellinen, kukaan ei ole, mutta en voi silti kestää omaa epätäydellisyyttäni. Tai ainakaan sitä, että joku toinen joutuu siitä kärsimään.

Haluan kuitenkin edelleen yrittää ja uskoa, että jonain päivänä olen edes jollakin tavalla sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Että uskallan antaa toiselle mahdollisuuden "ujuttautua elämääni", kuten Mikko joskus pyysi. Että osaan ottaa kokemani eron pelkästään kasvattavana kokemuksena ja voimavarana. Iloita menneistä vuosista sen sijaan, että pitäisin niitä hukkaan heitettynä elämänä.