Kohta se kauan pelätty joulu on käsillä. Kysymys ei minulle ole enää pelkästä joulusta, vaan olen tehnyt siitä itselleni jonkinlaisen rajapyykin, jonka ylittämistä olen kauhulla odottanut jo kuukausikaupalla. Edelleenkin koen, että sen jälkeen olen voiton puolella. Joku kommentissaan kirjoitti, ettei joulu tule olemaan pahinta mitä kohdalleni sattuu. Ei varmaankaan, mutta tiedän silti päässeeni pahimman yli, kun pääsen joulun yli. Se on ollut yksi virstanpylväs, samoin kuin se, että erosta on kulunut vuosi (eikä sekään ole enää kaukana). Joulu on taas yksi mörkö kaapissani ja olen valmiina kohtaamaan sen.

Tähän asti kaikki on mennyt melko hyvin. Välillä jouluaaton ajatteleminen aiheuttaa paniikinomaista ahdistusta, mutta toistaiseksi olen onnistunut työntämään sen syrjään. Olen ostanut pakolliset lahjat ja siivonnut vähän. Olen tunnustellut asioita, joita jouluun liittyen haluan tehdä. Kynttilöiden polttaminen on aina ollut minun juttu ja se kuuluu jouluuni tänäkin vuonna. Samoin glögin juominen. Joulukoristeet ovat pysyneet visusti laatikossa, niitä en ole halunnut ottaa esille, niihin liittyy liikaa muistoja. Valitsemalla oikeat radiokanavat olen välttynyt joululauluiltakin tehokkaasti. Ja kävin kirkossakin Kauneimmissa joululauluissa. Sekin on ollut minun juttu, Jarmoa ei kirkkoon vapaaehtoisesti saanut.

Pari kertaa olen sattunut yllättäen kuulemaan jonkun yhteiseen jouluumme kuuluneen laulun ja se iskee niin voimakkaasti, että tuntuu melkein salpaavan hengityksen. Mutta tunne menee äkkiä ohi. Hoen välillä itselleni kuin mantraa sitä asiaa, jonka huomasin todeksi jo eron alkuaikoina: "ensimmäinen kerta on pahin, ensimmäinen kerta on pahin". Ja seuraavalla jo helpottaa.

Toivon kovasti, että selviän aatosta itkemättä, mutta jos niin ei käy, annan sen itselleni anteeksi.