Kun aloin seurustella Jarmon kanssa, minua vaivasi aluksi usein tunne, että olin vain hänen puoliskonsa. Tai mikä pahempaa, varjonsa. Hänellä oli aina tuttavia joka paikassa. Itse opiskelin monta vuotta muualla ja omat tuttavani näyttivät kaikki häipyneen sillä välin jonnekin. Jarmo on myös aina ollut meistä vieraassakin seurassa se sosiaalisempi. Hän ei ole erityisen puhelias tai tuo itseään mitenkään esille, mutta hänellä näyttää olevan kyky tulla juttuun kaikkien kanssa. Minulta se kyky puuttuu. Seurustelumme alkuaikoina Jarmon naispuolinen työkaveri sanoi minulle kerran hyvin tiukkaan, jopa hyökkäävään sävyyn: "toivottavasti tajuat, miten hyvän miehen olet saanut!". Tajusinhan minä. Ilmeisesti paljon paremman, kuin olin ansainnut, ainakin mikäli hänen kommenttiaan rivien välistä luki.

Pikku hiljaa totuin tilanteeseen, että "minusta" tuli "me". Niin kai kuuluukin parisuhteessa käydä. Jarmo ei koskaan alistanut minua siihen varjon rooliin, hän oli aina huomaavainen minua kohtaan, otti mielipiteeni aina huomioon. Minä itse tein itsestäni sen varjon. Hän oli se, joka seurassa johti keskustelua (ellei seura ollut minulle tutumpaa kuin hänelle). Totuin siihen, eikä se minua haitannut.

Olen monen kuukauden tauon jälkeen aloitellut uudestaan kuntosaliharrastusta, jonka jouduin osittain olosuhteiden pakosta välillä jättämään. Silläkin uhalla, että saatan tavata siellä Jarmoa. Kävimme ennen salilla useimmiten yhdessä. Sielläkin Jarmo sai monia uusia tuttavia, minä tuskin näitä ihmisiä tervehdin. Jarmo oli se, jonka annoin hoitaa puhumisen, en kokenut omia mielipiteitäni esille tuomisen arvoisiksi tai ketään kiinnostaviksi. Nyt olen tavannut näitä ihmisiä uudestaan. Yhtenä päivänä sanoin jotain yleisluontoista miehelle, jota olin tavannut salilla vuosien aikaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Siitä kehkeytyi oikein mukava juttutuokio. Huomasin, että hei, häntähän kiinnostaa, mitä sanottavaa minulla on. Miksen ollut jutellut hänen kanssaan aiemmin?

Minulla on viime aikoina ollut tunne, että ihmiset suhtautuvat minuun eri tavalla kuin ennen. Monet tulevat juttelemaan oma-aloitteisesti. Olenko minä muuttunut, annanko ympäristölleni tietämättäni viestejä, jotka rohkaisevat puhumaan minulle? Käyttäydynkö eri tavalla? En tiedä, mutta tuntuu hyvältä huomata, että ehkä minäkin voin olla mielenkiintoinen ihminen, en vain toisen puolikas. Miksi kuitenkin niin kovasti välillä kaipaan tätä toista puolikasta yhä rinnalleni?