Eilen tajusin yhtäkkiä, ettei minulla ole yhtään ystävää. Kaikki entiset kaverit asuvat muualla. Yhteyttä pidetään vähän, tavataan kyllä silloin tällöin ja aina kun nähdään, on kivaa. Mutta en voisi kuvitella kenellekään heistä purkavani sydäntäni tässä eroasiassa. Kaikilla heillä on uusi ystäväpiirinsä, itse en jostain syystä ole ystävystynyt kenenkään kanssa vuosikausiin. Eikä se mielestäni ole johtunut parisuhteestani, sillä minulla on työni ja omat harrastukseni, joissa kyllä tapaan ihmisiä. Tämän ystävättömyyden tajuaminen sai minut masentumaan entisestään ja parkumaan taas muutaman päivän tauon jälkeen.

No, elämä kuitenkin etenee. Nyt on nimet vuokrasopimuksessa, avaimet saan maanantaina. Tavaroista olen pakannut ehkä reilun puolet. Tuskin olisin saanut sitäkään aikaan, mutta äitini halusi välttämättä tulla auttamaan ja hyvä niin. Siitäkin huolimatta jäin vähän väliä vaan istumaan flegmaattisena lattialle laatikkomeren keskelle. Vanhempieni huolehtiminen on herttaista, mutta se ulottuu vaan käytännön tasolle. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että eniten kaipaisin vain henkistä tukea, vähän sympatiaa, kysymystä "miten sinä voit?". Kun joku tulisi, halaisi ja sanoisi, että kaikki järjestyy.