Haluaisin nukkua kesän yli. Vetää verhot kiinni ja sulkeutua sisälle. Kurkistaa ulos seuraavan kerran joskus syyskuussa, kun ihmiset ovat lomansa viettäneet ja uimarannat tyhjentyneet onnellisista perheistä. Kesä oli entisessä elämässäni yhdessä tekemisen aikaa. Retket, lomamatkat, grillaaminen, terassilla istuskelu, pihatöiden tekeminen. Syksy taas on aina ollut minun aikaani. Silloin innostun aloittamaan uusia harrastuksia ja opiskelemaan, yleensä niin paljon, että marraskuuhun mennessä olen jo lähes loppuun ajettu. Siis jos vain selviäisin syksyyn...

Kun kesä nyt kuitenkin näyttää vääjäämättä tulevan, enkä siltä pakoon pääse, pitää kai yrittää kohdata se. Eilen pyöräilin keskustan läheisyydessä olevalle retkeilyreitille aikeenani patikoida siellä reilun kymmenen kilometrin lenkki. Saavuttuani ensimmäiselle mäenharjanteelle, josta aukesi kaunis maisema, pysähdyin katselemaan. Katselemaan maisemaa, jota on Jarmon kanssa niin monesti katseltu (ja niin monesti monta vastaavaa maisemaa monessa muussa paikassa) ja purskahdin itkuun. Reaktio oli yhtä aikaa odottamaton ja ennalta aavistettava. En edes pyyhkinyt silmiäni vaan seisoin siinä niin kauan, että tuuli oli kuivannut kyyneleet naamaltani. Sitten jatkoin matkaa. Istuessani syömään eväitä tutulle taukopaikalle kirpaisi yhä, mutta ei niin kovasti.

Yritin nauttia kauniista säästä ja luonnosta. Jarmo on aina ollut terävänäköisempi luonnossa liikkuja ja huomannut kaikki asiat ennen minua: karhun jäljet, erikoisen linnun, oudon kasvin. Nyt koetin iloita siitä, että sain itse havainnoida asioita. Matkallani minua ilahduttamaan saapuivatkin muun muassa palokärki, kurki, joutsen ja kyykäärme, joka yritti tukkia tieni pitkospuulla päivää paistatellen. Mutta valehtelisin jos väittäisin, että minulla oli yhtä mukavaa kuin Jarmon kanssa.

Siinä lähes kolmen tunnin taivallukseni aikana minulle valkeni kuitenkin se tosiasia, että minulla on kaksi vaihtoehtoa noiden ennen yhteisten harrastusten ja asioiden kanssa: joko alkaa nauttia niistä yksin tai luopua niistä ja etsiä jotain uutta tilalle. Luovuttavia asioita olisi kuitenkin liian paljon. Rakastan luontoa ja retkeilyä, rakastin jo ennen Jarmon tapaamista ja se olikin yksi niistä lukuisista meitä yhdistäneistä asioista. Siitä en voi luopua, se on kuin luopuisin osasta itseäni. Vaikka teki kipeää taivaltaa niitä tuttuja polkuja yksin, niin aloin jo haaveilla vähän pitemmästä patikkaretkestä. Vaikka sekin tulee tekemään kipeää.