Kello on 4:20. Oli pakko nousta kirjoittamaan, nyt ahdistaa ja kovasti. Eilinen on ollut yksi kamalimmista päivistä eron jälkeen, en tiedä miksi. Jos sillä on jotain tekemistä sen baarireissun kanssa, se saa totisesti olla viimeinen. Olen itkenyt ihan kaikkea: mennyttä ja tulevaa, ikävääni Jarmoa kohtaan ja vanhaa kotia, sitä miten huono ihminen olen... Olen saanut jotenkin nukuttua, nyt on rauhallinen hetki, mutta aamu taas muuttaa kaiken.

Nyt minä oikeasti ensimmäisen kerran olen itsestäni huolissani. Katsoin äsken peiliin ja nyt ei naurattanut. Silmien aluset ovat ihan turvoksissa ja mustat, näyttää kuin olisin saanut turpaan tai minulla olisi joku silmätulehdus. En saa silmiä kunnolla auki. Huomenna pitäisi iltapäivällä mennä töihin. Jos tilanne ei parane, minun on pakko ilmoittautua sairaaksi, en voi mennä tämän näköisenä. Nyt on tosi kysessä. Ja jos itku aamulla jatkuu...

Pelottaa ihan kamalasti. Illalla toivoin, etten aamulla heräisi, koska en jaksa enää yhtään tällaista päivää. Nyt en oikeasti jaksa. Minulla on huono olo, pää on kipeä ja rinnassa oli jotenkin puristava ja vihlova tunne. En jaksa enää tätä elämää, jos se on tällaista. Ei tämä edes ole mitään elämää. En näe mitään lohtua missään. Parempina hetkinä on joskus tuntunut, että jos sittenkin elämällä olisi vielä jotain minulle, mutta nyt se tuntuu toiveajattelulta. Kyse ei niinkään ole siitä, ettenkö pärjäisi ilman Jarmoa vaan siitä, että en näytä pääsevän tästä yli. Pelkään että sairastun, henkisesti tai fyysisesti.

Mikä määrä itkua on normaalia? Minulla kun ei näistä itkuhommista juuri ole kokemusta. Sen on kuitenkin nyt pakko loppua tältä erää.Olisin halunnut vain pärjätä ja selvityä, olla vahva. En onnistunut parisuhteessani, enkä onnistu edes erossani. Menen nyt sänkyyn, poistan herätyksen kännykästä ja toivon että nukun iltäpäivään (tiedän, etten nuku). Pelottaa.