Minä olen nyt lopen kyllästynyt itseeni. Inhoan sitä kuvaa, joka peilistä katsoo. Vaikka takana olisi useampikin itkemätön päivä, on tuo kuva parhaimmillaankin vain tyydyttävä. Itkupäivistä kai on turha mainitakaan. Näytän jotenkin kulahtaneelta vanhalta akalta, ihan kuin olisin vanhentunut vuosia parissa kuukaudessa. Asiaa edistää varmasti vielä se, että asuntoni yhdellä seinällä on hyvässä valossa iso peili, josta voi mainiosti ja läheltä tarkastella jokaista naaman ryppyä ja takapuolen selluliittimuhkuraa. Olen kai laihtunut vähän, mutta se ei ole tehnyt minua paremman näköiseksi, vaan pikemminkin riutuneeksi ja jotenkin löllähtäneen näköiseksi. Lupasin muuten tuossa taannoin palkita itseni varaamalla ajan kasvohoitoon, kun pystyn olemaan kaksi viikkoa itkemättä. Tällä menolla voin ehkä haaveilla hankkivani sen itselleni joululahjaksi.

Mutta ei se ulkoinen olemus mitään sen sisäisen rinnalla. Jos minulle olisi muutama kuukausi sitten näytetty näitä tekstejä ja sanottu, että sinä tulet nuo kirjoittamaan, en todellakaan olisi uskonut. Olen itkenyt näiden kahden kuukauden aikana enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä. En tajua, miten minusta on tullut tällainen pillittäjä! Vihaan omaa heikkouttani ja erityisesti toisten ihmisten edessä murtumista. Perheeni miehet (= isäni ja veljeni) ovat molemmat sanoneet, että olen vahva luonne ja selviytyjätyyppi. Voi isä, onneksi et näe tytärtäsi nyt!
Julkiset paikat ovat myös alkaneet ahdistaa. Ennen minulla ei ollut mitään ongelmaa mennä yksin jonnekin. Uimahalliin, lounaalle, teatteriin, mihin vaan. Jos nykyään menen vaikka ulos syömään, alkaa jo ruokapaikan ulkopuolella vahtaaminen: onkohan tuttujen autoja, tapaanko tuolla jonkun, jota en halua. Kävelen hitaasti ikkunan ohi ja yritän nähdä, onko siellä paljon ihmisiä. Pöydän valitsen jostain nurkasta, kuitenkin kasvot ovelle päin, ettei kukaan pääse yllättämään. Tuntuu, että vieraatkin ihmiset tuijottavat (eivät tietenkään tuijota, miksi tuijottaisivat). Ahdistaa niin paljon, että joskus menevät ruokahalutkin. Pelkään myös jotain yllättävää kohtaamista tai keskustelua, joka voi horjuttaa sitä huteraa tasapainoa, jota yritän ihmisten ilmoilla pitää yllä. Raivostuttaa, että tämä ero on tekemässä minusta sekopään.
Olen kertonut moneen otteeseen, ettei minulla ole juuri ystäviä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana en ole ystävystynyt kenenkään kanssa. Olen miettinyt, onko minussa jotain, mikä karkottaa ihmiset ympäriltäni. Eilen yksi harrastuskaveri pikku hiprakoissaan tuli sanomaan, että hän on koko ajan (eli useamman vuoden) ollut varma, että minä vihaan häntä. Olin kuin puulla päähän lyöty. Hän on vielä mielestäni kyseisen porukan mukavimpia ihmisiä. Mitähän ne muut sitten luulevat minun heistä ajattelevan? Muutama vuosi sitten myös eräs ihminen tuli kysymään (baarissa hänkin), että inhoanko häntä jostain syystä. Minun käytöksessäni on siis selvästi jotain, joka antaa ihmisille vääriä käsityksiä. Olen kyllä melko suorapuheinen, mutta olen sitä myös kehuissa ja positiivisessa palautteessa. En ymmärrä. Pelottavaa, jos ihmiset luulevat että vihaan heitä. Tällä hetkellä vihaan elämässäni tasan yhtä ihmistä ja se olen minä itse. Jos itsestään voisi ottaa eron, tekisin sen heti.  Minulle on ihan oikein olla yksin. En ansaitse sen enempää ystävyyttä kuin rakkauttakaan.