Tänään oli töissä tosi inhottava tilanne. Pari miespuolista työkaveria kyseli yhtä Jarmoon liittyvää asiaa. Sanoin, etten tiedä (koska enhän tällä hetkellä hänen menemisistään ja suunnitelmistaan tiedä). No sekös näitä miehiä sitten huvitti, kun minä en ukkoni asioista sen vertaa ole perillä. Toinen vielä irvaili, että "kannattaisi varmaan illalla kotona kysäistä". Pakkohan minun oli sitten kertoa totuus. Toinen pyysi anteeksi (ei olisi tarvinnut, eihän hän voinut tietää), pahempi irvailija ei sanonut mitään. Se tilanne pisti pasmat ihan sekaisin, yritin vessassa koota itseäni, mutta loppu työpäivä oli pilalla. Tähän asti olen pystynyt julkisilla paikoilla hillitsemään itseni, mutta nyt teki tiukkaa. Piileskelin sitten pari viimeistä tuntia muilta parhaani mukaan ja yritin välttyä tekemästä yhtään mitään. Kotiin päästyäni sitten repesin ja nyt tälle itkulle ei kai tule loppua koko iltana. Oikeastaan olen vihainen itselleni, että tuo pikkujuttu nosti niin voimakkaasti tunteet pintaan.

Mietin tuossa jo aiemmin, että olenko edistynyt yhtään tämän eron läpikäymisessä. Vastaus on lohduton "en ole". Tietysti välillä ei tunnu niin pahalta, mutta välillä taas tuntuu ihan yhtä pahalta. Eropäätöksestä on kuitenkin jo puolitoista kuukautta, eikö jonkinlaista edistymistä olisi pitänyt tapahtua? Kysymys kuuluukin nyt: voiko kaikki muuttua vielä pahemmaksi? Olen varma, että voi. Viimeistään kun käy niin, että Jarmo löytää uuden, sitä en enää kestä. Olen jo melkein harkinnut sitäkin ammatti-ihmiselle puhumista, mutta tässä vaiheessa en pysty puhumaan yhtään kenellekään. Kirjoittaminen on nyt ainoa tie, vaikka se kai ei ole sama asia. Jotenkin olisi vain taas pakko jaksaa jatkaa, mutta kun ei mitenkään vaan jaksaisi!