Eilen illalla oloni oli lopulta niin surkea, toivoton ja onneton, etten halunnut mennä töistä kotiin vaan poikkesin vanhempieni luo. Ensin ajattelin mainita asian vain sivumennen, mutta päädyinkin sitten kertomaan kaiken, kaunistelematta ja suruani peittelemättä.

Ihanat, ihanat vanhemmat. He ovat jo iäkkäitä, mutta eivät mitään päivittelijöitä tai surkuttelijoita. Saatuani sopivan ripauksen myötätuntoa, mentiin käytännön asioihin. "Onko sinulla tarpeeksi astioita? Entäs keittiön pöytä? Mattojahan sinä tarvitset". Itse asiassa minulla on melkein kaikkea, mutta tuntui niin hyvältä, kun joku huolehti. Äiti olisi mennyt vaikka heti laittamaan minulle petinkin, mutta ajelin kuitenkin kotiin. Painuin sänkyyn ja nukuin paremmin kuin moneen viikkoon. Jarmon kanssa ei vaihdettu sanaakaan.

Olen tämän reilun viikon ajatellut, että tämä on minun projektini, minun elämäni ja minun tuskani, jota minulla ei ole edes oikeutta kaataa toisten niskaan. Nyt minun on kuitenkin nöyrryttävä ja myönnettävä, että en pärjää yksin. Toivottavasti tämän tiedostaminen on taas yksi askel kohti parempaa.