Tähän viikonloppuun on taas mahtunut tunnetiloja laidasta toiseen. Tähän eroon asti olin kuvitellut olevani varsin tasapainoinen ihminen, mutta siltä ei ole tuntunut enää vähään aikaan.

Perjantai-ilta oli taas aika surkea. Yksinäisyys korostuu niinä hetkinä, kun tietää niin monien muiden pitävän hauskaa yhdessä, vaikka miten yrittäisi leikkiä, että on ihan tavallinen arki-ilta. Lauantaiaamu sarasti yhtä surkeana, mutta onneksi oli yksi työjuttu hoidettavana iltapäivällä. Tapasin siinä sattumalta yhden luonto-oppaan, joka sitten kyseli, että tuleeko sitä retkeilyä harrastettua. Sanoin, että yritän aina silloin tällöin. Siihen tämä totesi, että "kroppa ainakin on sellaisessa kunnossa, että nähtävästi on muutakin tehty kuin sohvalla lojuttu". Se oli pelkkää imartelua, sillä ensinnäkään kroppani ei ole siinä kuosissa, että siitä kannattaisi mainita ja toiseksi hän ei sitä kovin tarkasti nähnyt löysien reisitaskuhousujen ja college-hupparin suojista. Silti tuntui vain niin mukavalta, että joku tuntematon ihminen vaivautui sanomaan minusta jotain positiivista, olkoonkin sitten vaikka kuusissakymmenissä oleva mies.

Tänään päätin lähteä ihan kaikessa rauhassa pyöräilemään kauniiseen säähän. Ajelin kaikissa kivoissa paikoissa, ostin kioskista jäätelön ja söin sen puistonpenkillä. Ajelin sitten uimarannalle, jossa oli aika hiljaista. Siellä oli yksi vanhempi pariskunta, joka nautiskeli termospullosta kahvia rantakalliolla, yhdessä. Kaiken kruunasi paikalle saapuva nuorempi pariskunta, joka käveli käsi kädessä vähän syrjempään ja alkoivat siinä häpeilemättä kaulailla ja suudella. Minä istuin rantakivellä ja itkin.

Juuri kun ajattelin lähteä kotiin kieriskelemään itsesäälissä, siskoni soitti ja kysyi, enkö tulekaan katsomaan kummipoikani uintikilpailuja. Oli siitä ollut puhetta, mutta olin sen autuaasti unohtanut. Polkaisin siis uimahallille. Olin elämäni ensimmäistä kertaa uintikilpailussa. Minua lähes itketti sekin, etten ollut tiennyt, miten lahjakas uimari 14-vuotiaasta kummipojastani on tullut. Tosin hän ei vielä kamalan kauan ole lajia harrastanut, mutta olisinko nytkään lähtenyt kilpailuja katsomaan, jos olisin yhä parisuhteessa, enkä säälittävä, tekemistä vailla oleva sinkku? Kotiin tultuani lähdin vielä lenkille ja ehdin taas miettiä monia asioita. Miten pieniin ympyröihin elämäni onkaan parisuhteen aikana kutistunut. Olisiko nyt aika ennakkoluulottomasti kokeilla jotain uutta, aloittaa uusi harrastus ja olla enemmän mukana lähisukulaisteni elämässä?