Tuo ex-puolison tapaaminen on herättänyt kovasti keskustelua kommentoijien keskuudessa ja hyvä niin. On mukava lukea mielipiteitä monesta eri näkökulmasta. Tänään olen yhä pohtinut asiaa ja pakko palata siihen vielä.

Jatkossa aion toimia niin, että tietoisesti en pyri Jarmoa tapaamaan. Mutta jos on jokin tapahtuma tai vastaava, jossa tiedän että häneen voin törmätä, mutta olisin mennyt sinne joka tapauksessa, niin menen. Tavoitteenihan on jatkaa elämää niin, ettei ex-mieheni kuulu siihen enää millään tapaa. Noiden tilanteiden tietoinen vältteleminenhän tarkoittaa juuri sitä, että nimenomaan annan hänen yhä vaikuttaa elämääni. Moni on tästä varmasti eri mieltä, mutta näin aion toimia ja se on minulle parasta, siitä olen varma.

Mietin myös sitä, miksi Jarmon kohtaaminen edes satunnaisesti olisi niin suuri "mörkö", että sitä pitäisi viimeiseen asti välttää? Jos tämän eron läpikäyminen siihen kaatuu, niin heikoilla silloin ollaan! Kyllä ne vanhat muistot ovat paljon kipeämpi asia, kuin nykyhetkessä tapaaminen. Ja päätin senkin, että jos autooni tulee isompaa remppaa ja jos voin sata euroa säästää sillä, että Jarmo sen laittaa, niin kyllä hitto vie voin sen hänellä laitattaa (hän on luvannut, että saan pyytää apua auton kanssa). Sen verran on käytännönkin kannalta näitä asioita ajateltava. Mutta tältä tuntuu minusta, jollekin toiselle toisenlainen toimintatapa voi olla parempi.

Näitä ajatuksia kumpuili tänään, kun kävin reilun kahdenkymmenen kilometrin hiihtolenkillä. Olen jo useampana talvena suunnitellut sen lenkin tekeväni, mutta Jarmo sanoi aina, että se on tosi pitkä matka ja voitelu pitäisi saada toimimaan hyvin ennen sellaiselle lähtöä ja muuta sellaista. No, nyt ei kukaan ollut sanomassa yhtään mitään, joten kävin urheiluliikkeessä kysymässä voiteista ja siellä nuori miesmyyjä asiantuntevasti ja kärsivällisesti opasti millä voiteilla voidella tälle kelille ja miten. Kotona sitten aikani tuhrasin ja ei kun ladulle. Suksi toimi ihan hyvin, enkä nääntynyt matkalle.

Aloin sitten loppumatkasta miettiä, onko näitä asioita enempikin, joita en ole uskaltanut aiemmin toteuttaa. Jarmo on aina tukenut minua päätöksissäni, siitä en voi häntä syyttää, mutta hänen yltiörealisminsa on niin monta kertaa saanut innostukseni hiipumaan. Ehkä se on hyväkin, minulla on tapana innostua helposti ja kyllästyä sitten vielä helpommin. Mutta joskus asioiden toteuttamiseen kaipaisi toiselta vähän optimistisempaa asennetta. Leikittelin joku vuosi sitten ajatuksella oman yrityksen perustamisesta. Jarmohan totesi heti, että ideaani olisi todella hankala markkinoida. Jotenkin sekin jäi siihen. Nyt herättelin ajatusta uudestaan. Elän yksin, joten kaikki vastuu tekemisistäni on itselläni ja virheistänikin kärsin yksin minä.

Edelleen ajatukset jatkoivat juoksuaan siellä metsän keskellä. Miten monessa asiassa olenkaan turvautunut Jarmon mielipiteeseen? Jos olimme vaikka lähdössä ulkoilemaan, minä kysyin aina häneltä: "tarvitseekohan pitkähihaista paitaa? Tuleekohan kylmä tässä takissa?". Enhän minä osannut edes pukeutua häneltä kysymättä! Ja se ei tietenkään ole Jarmon vika, itse minä turvasin häneen, aina ja kaikessa.

Nuo ajatukset järkyttivät ja herättivät. Ensimmäisen kerran eron jälkeen herää varovainen toivo, että voisiko elämässä sittenkin tulla jotain uutta korvaamaan kaiken sen menetetyn. Olo on nyt aika sekava, muttei paha. Tällä hetkellä toivon vain, että kun seuraava paha vaihe tulee, se ei olisi niin paha tai kestäisi niin pitkään kuin edellinen.