Olen osa-aikatöissä ja työajat ovat joskus aika satunnaisia. Tämän viikon kuitenkin olen töissä pitkiä päiviä. Positiivista edelleen on se, että pystyn työntämään tämän eroahdistuksen taustalle ja tekemään työni. Mutta on uskomatonta, miten paljon voimia se vie. Olen niin rättiväsynyt, että haluaisin vain painua sänkyyn, itkemään ja nukkumaan.

En olisi uskonut, miten kokonaisvaltaisesti tämä suru ja ahdistus vaikuttaa. Pahimmillaan se tuntuu fyysisenä pahoinvointina. Ruokahaluja ei ole ollut kunnolla koko aikana. Ja sitten henkisesti. Joudun pinnistelemään että muistaisin asioita. Valvon yöllä ja jankutan mielessäni, mitä pitää muistaa seuraavana päivänä. Unohtelen hetkellisesti salasanoja, kaupassa en tiedä mitä pitäisi ostaa ja se saa minut itkun partaalle. Tänään kävelin parkkipaikalla hyvän matkaa ihan väärään suuntaan, ennen kuin aloin ihmetellä, mihin olen menossa. Keskittyminen on vaikeaa. Onneksi työssäni en ole vastuussa kenenkään hengestä tai terveydestä, silloin en ehkä uskaltaisi mennä töihin.

Eilen kävin katsomassa asuntoa. Se ei ehkä ollut kovin käytännöllinen, mutta niin minun näköiseni! Tuntuu, että sen löytyminen on ensimmäinen tulevaisuuteeni liittyvä valon pilkahdus. Niitä pilkahduksia vain tarvitaan aika paljon lisää, ennen kuin tästä noustaan. En tosin pääse muuttamaan ainakaan ennen ensi viikkoa.

Pahalta tuntuu se, että Jarmolle tämä kaikki näyttää olevan niin helppoa. En tietenkään voi toivoa, että hän kärsisi niin kuin minä, mutta mietin, eikö hän jää kaipaamaan kaikkia niitä hyviä aikoja, joita meillä oli. Kun tästä erosta päätettiin, hän sanoi, että tämä voi olla virhe, jota hän tulee katumaan. Sen jälkeen asia ei ole näyttänyt häntä vaivaavan. Paitsi yhtenä päivänä, kun hän mietti, mitenköhän saa syödäkseen, kun minä lähden. Voihan se olla outoa, kun vuosikaudet on ruoka ollut valmiina pöydässä. Mutta jos se on hänen suurin murheensa, niin ei voi kuin onnitella.

Olen niin väsynyt, etten jaksa edes itkeä...