Vaikka näen yleensä hyvin paljon unia, en ole eron jälkeen nähnyt Jarmosta unta kuin pari kertaa. Viime yönä näin kuitenkin unta, että palasimme yhteen. Uni oli niin todentuntuinen, että kun heräsin, niin luulin olevani entisen kotini sängyssä.

Viime päivinä muistot ovat muutenkin taas olleet pinnalla. En tiedä johtuuko se tulevasta kesästä vai siitä, että minulla on nyt töiltäni paljon enemmän aikaa, mutta tuntuu etten hetkeäkään voi olla pyörittelemättä vanhoja asioita mielessäni. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä muistelen, mitä kaikkea yhdessä tehtiin ja mitä ei enää koskaan tulla tekemään. Onneksi ne ajatukset eivät tuota enää niin suurta tuskaa kuin alussa, mutta jatkuvan surumielisyyden ne pitävät yllä. En jaksaisi enää niitä ajatella. Kun vain saisi päänsä jollain keinolla nollattua! Liikunta auttaa, mutta valitettavasti kroppa ei enää kestä sitä niin paljon, kuin pää vaatisi. En tajua, miksen jo voi lopettaa näiden asioiden miettimistä ja miksi olen tällainen ääliö, joka ei osaa päästää irti.

Jotain positiivistakin onneksi aina sattuu tielle. Olen murehtinut tätä työtilannetta, joka aina kesäisin on itselläni heikonlainen. Vaikka olen vakuuttanut itselleni, että nykyisillä säästöilläni elän helposti kesän yli, niin yli tulojensa eläminen tuntuu ahdistavalta. Juuri kun olin yksi yö valvonut tätä murehtimassa, niin työnantaja, jolle olen tehnyt satunnaisesti hommia, tarjosi useampaa sijaisuuspätkää kesän ajaksi. Tuonkin kuultuani rupesin melkein itkemään, niin herkillä tässä yhä ollaan. Tätä hiljaisempaa aikaa on kuitenkin yli kuukausi vielä ja pitää yrittää keksiä jotain järkevää puuhaa, että mieleen mahtuisi muutakin kuin muistoja.