Kun nyt koen kääntäneeni elämässäni uuden välilehden, olen (osittain tiedostamattani) alkanut palata joihinkin asioihin, joita olen vältellyt (osittain tiedostamattani) eron jälkeen. Yhtenä yönä huomasin katsovani YouTubesta videoita, joita Jarmon kanssa yhdessä katsoimme ja nauroimme, kerta toisensa jälkeen. Ja miten kovasti ne tekevät kipeää, vieläkin!

Onko joitain asioita pakko vain jättää taakse, palaamatta niihin enää koskaan? Olen myöntänyt itselleni myös sen, miksi minulla ei ole televisiota: en olisi alkuun kestänyt katsella sieltä ohjelmia, joita yhdessä katsoimme. Elämäni on muuttunut kovasti eron jälkeen. En ole edes tajunnut, miten monia asioita olen vältellyt vältelläkseni samalla yhteisiä muistoja.

Kenenkään kanssa ei voi enää tulla samanlaista. Taas kerran kysyn, miksei me vaan voitu onnistua? Mutta olen viimeistään nyt Mikon tavattuani tajunnut, että ne todellakin olivat ne Suuret Tunteet, jotka meiltä Jarmon kanssa puuttuivat, alusta asti. Mutta kun kaikki muu toimi... On kai vain pakko hyväksyä, ettei kaikkea voi saada. Voisin kai loppuelämäni odottaa sitä ihmemiestä, jossa yhdistyisivät kaikki odotukseni. Sitä saisin kai odottaa maailman tappiin...