Eilen sain jonkinlaisen tarmonpuuskan. Pengoin kaappeja ja laatikoita (tällä kertaa järjestelmällisesti), sain haalittua pari laatikollista kirppikselle ja pari pussillista roskiin menevää tavaraa. Sekin oli jotenkin terapeuttista toimintaa, tuntui kuin olisi samalla järjestellyt omaa elämäänsä. Tämän säilytän, tämän heitän menemään, tämän annan jollekin toiselle. Jarmo tuli kotiin ja hänkin innostui siivoamaan kaappejaan. Puhuttiin minun muutostakin kuin se olisi ihan arkipäiväinen asia. Minusta se oli jotenkin omituista.

Meillä oli muutenkin mukavaa, käytiin pizzalla ja rupateltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Taas kerran tuli mieleen, että miksi ihmeessä meidän pitää erota, kun elämä on niin mukavaa yhdessä? Puuttuvatko ne Suuret Tunteet vai missä mättää? Minulle tämä olisi riittänyt. Tänään olen odottanut, milloin epätoivo taas iskee, mutta olo on ainoastaan jotenkin tyhjä. Muuton ajatteleminen saa minut välillä jopa hieman innostumaan, pääsen laittamaan omaa kotia, ihan sellaiseksi kuin itse haluan.

Kaikki tuntuu kummalliselta ja olo on ihmeen rauhallinen. Ehkä alkujärkytys on nyt ohi, tai sitten tämä on jonkinlainen myrskyn silmä. Mielessä pyörii tuhat asiaa, joita tulen uudessa elämässäni kaipaamaan niin paljon että sattuu, mutta turtuneet aivoni eivät suostu ajattelemaan niitä nyt.