Tieto siitä, että Jarmo on muuttanut paikkakunnalta, on saanut minut haluamattani muistelemaan taas poikkeuksellisen paljon mennyttä elämääni. Ja erityisesti entistä kotiani, jossa elelevät kohta uudet ihmiset. Vielä näiden kaikkien kuukausien jälkeen en voi olla kysymättä: miten meille saattoi käydä näin? Edellisen kirjoitukseni kommentissa minulle annettiin neuvo, että päästä irti. Olisin toki päästänyt irti jo puoli vuotta sitten, jos se olisi noin yksinkertaista. Toisille se kai sitten on vain päättämiskysymys, minulle ei.

Lisäksi kesän jälkeen starttasi taas tämä harrastus, jossa kävimme yhdessä. Vaikka odotin sitä kauhulla ja olin helpottunut, kun Jarmo ei enää ole mukana, niin oudolta se silti tuntui. Niin monta vuotta yhdessä siellä... Sen verran nämä asiat nostivat tunteita pintaan, että yhtenä aamuna herätessäni luulin olevani entisessä kodissani ja viime yönä näin unta, että olimme yhä yhdessä, mutta emme olleet koskeneet toisiimme vuoteen. Ja minä en uskaltanut sanoa, että olen onneton, koska pelkäsin, että hän jättää minut. Eli projektissa on näköjään yhäkin työstämistä.

Sen verran oman elämäni eteen tein, että sanoin vuokrasopimukseni irti. Nyt on kuukausi aikaa etsiä uusi asunto. Pienempi, edullisempi ja ennen kaikkea rauhallisempi. Varasin myös kirppispöydän päästäkseni ennen muuttoa eroon liiasta roinasta. Tavaroita penkoessani huomasin yhden jutun. Lempivärini on ollut jo kauan sininen. Entisessä kodissa meillä oli sininen sohva, siniset verhot, seinätkin oli maalattu osin siniseksi. Nyt huomasin, että inhoan sinistä. Tiedostamattani olen hankkinut vihreät verhot, vihreitä astioita ja kymmenkunta vihreää vaatekappaletta. Mutta sinistä, ei enää koskaan!